Seitsemän yötä, kolme eri kaupunkia ja Kambodza on meillä nyt nähtynä. Istuskelen kirjoittelemassa bussissa, tähtäimessä uusi maa, uusi kulttuuri ja uudet seikkailut. Meillä oli tarkoitus jatkaa matkaamme Kambodzasta Laosiin, mutta kuulimme matkatoimistosta, että luuloistamme poiketen Laosin viisumia ei voikaan ostaa rajalta, vaan se pitää hommata Phnom Penhistä, ja että se kestää kaksi päivää. Toinen lähde netissä meinasi, että kyllä sen voi ostaa rajalta. Noh tämä suunnitelmien muutos on yksi reppureissailun parasta antia, ja viidessä minuutissa seuraava kohde muuttuikin Laoksesta Ho Chi Minh Cityyn, Vietnamiin. Tämä Saigonina paremmin tunnettu yli viiden miljoonan asukkaan kaupunki sekä ihastuttaa ja vihastuttaa kaaoksellaan. En oikein malta odottaa. Alla on luvassa kokemuksia menneestä viikosta.
Pysähdyimme siis Poipetissa, Thaimaan puolella olevassa rajakaupungissa. 1200 bhatilla ostimme Kambodzan viisumit ja astuimme ulos maasta. Hetken aikaa kävelimme ei-kenenkään-maalla, koska Thaimaan rajan ylitettyämme emme kuitenkaan olleet vielä Kambodzan puolella. Tällä alueella sijaitsi muun muassa kasino, joka oli erittäin suosittu thaimaalaisten keskuudessa, koska uhkapeli Thaimaan puolella on kiellettyä. Kambodzalaiset eivät kuitenkaan siellä jostain syystä saaneet pelata. Passitarkastuksen jälkeen saavuimme virallisesti taas uuteen maahan. Matka Siem Reapiin taittui noin kolmessa tunnissa jälleen aika kähmäisellä minibussilla. Matkan aikana kyydissä ollut matkayhtiön mies alkoi yllättäen kaupata omaa majoitusvaihtoehtoaan. Tällainen toiminta herättää aina väkisinkin negatiivisia ennakkoluuloja, mutta päätimme kuitenkin paikan katsastaa, koska minibussi sinne parkkeerasi. Kerrankin ennakkoluulot osoittautuivat turhiksi, ja otimme seitsemän dollarin huoneen ihan mielellämme. Ensimmäistä kertaa myös reissun aikana aamupala sisältyi huoneen hintaan. Pimeä oli jo tullut ja nälkä painoi päälle, joten matkan aikana tapaamiemme englantilaisen pariskunnan ja hollantilaisen nuoren miehen kanssa illastimme erittäin herkullisesti. Kokeilimme Tiinan kanssa heti perinteistä Kambodzalaista ruokaa amokia, joka on riisiä ja kermaista currykookosmaitokastiketta kanan, kalan tai tofun kera.
Päätimme nukkua hyvin ja jättää nähtävyydet seuraavalle päivälle. Nukuimme ilman stressiä ja herätyskelloa vielä aamupalan jälkeen, ja herättyämme kävelimme keskustaan. Katsastimme kaupungin ranskalaiskorttelin ja vanhat markkinat, samoin kuin eri ravintoloita illan ruokapaikkaa silmällä pitäen. Lounaaksi kokeilimme toista perinneruokaa lac locia, joka oli lihaa pähkinäisellä kastikkeella, riisillä, kananmunalla ja ranskanperunoilla. Päätimme lähteä seuraavana päivänä liikkeelle ennen auringon nousua kohti kaikkien temppeleiden äitiä– Angkor Watia. Tämä 400 neliökilometriä käsittävä temppelialue on se syy, miksi niin monet turistit Siem Reapin löytävät. Muun muassa Indiana Jonesin ja Lara Croftin jalanjäljissä ratsastimme tuk tukillamme kellon lyödessä puoli kuutta aamulla sille kaikkein isoimmalle ja kuuluisimmalle temppelille, maailman kahdeksanneksi ihmeeksikin nimetylle Angkor Watin porteille. Sunnuntai näytti olevan suosittu päivä, sillä aikaisesta kellon ajasta huolimatta temppelin pihalla majaili noin kolme sataa ihmistä. Temppeli itsessään onnistui lyömään pienen pojan isossa maailmassa sanattomaksi. Niin kunnioittavan massiivinen ja kaunis historiaa kuiskien tämä käsin koottu kaunokainen oli. Kamera lauloikin temppelikierroksella iloisesti 250 kuvan verran. Päätimme tulla tälle päätemppelille uudestaan iltapäivällä ja ottaa varaslähdön seuraavalle temppelille toivoen, että ehättäisimme ennen muita massavirtoja. Tämä strategia onnistuikin, ja saimme ihailla lähes rauhassa muinaista maailmaa käsittämättömän taitavine kaiverruksineen ja rakennelmineen. Seitsemän tuntia temppelien parissa vierähti hyvinkin vaivattomasti. Jos paikan historiasta ja eritoten arkkitehtuurista tietäisi enemmän, paikassa viihtyisi varmasti useammankin päivän. Ahkeran hikoilun jälkeen energiavarannot paikattiin päiväunilla ja ruualle lähdettiin keskustaan. Päädyimme samalla myöhäiseen uloskirjautumiseen hotellista ja yöbussiin kohti Sihanouk Villeä, sillä Siem Reapissa ei Angkor Watin lisäksi vain oikeastaan muuta nähtävää ole.
Tällä kertaa kyseessä ei kymmenen tunnin matkalle ollut mikään VIP-bussi, vaan ihan normaali bussi pienine jalkatiloineen sun muine epämukavuuksineen. Tässä bussissa oli panostettu pienen karvan verran vielä enemmän epämukavuuteen jatkuvalla ja säännöllisellä vesivuodolla sekä rikkinäisellä penkillä. Tiekin oli lähinnä tasaisen vastakohta, sillä materiaali muistutti eniten trampoliinia. Sen verran pomppuisaa oli kyyti. Onnistuin torkkumaan katkonaista unta ehkä yhteensä parin tunnin ajan. Kerran heräsin, kun tipahdin lattialle töyssyn seurauksena. Nauroin vain tympäisyn pois ja jatkoin torkkumista. Yllättävän pirteinä silti kuudelta aamulla saavuimme Sihanouk Villeen etelä-Kambodzaan. Hotelli löytyi taas onneksi kivuttomasti ja pääsimme jatkamaan uniamme. Huone maksoi 10 dollaria yöltä, mutta koimme uima-allas mahdollisuuden kompensoivaksi tekijäksi. Tämä kohde valittiin ihan vain sen rennon ilmapiirin takia, ja päivät koostuivatkin altaalla loikoilusta ja hyvästä ruuasta. Illalla törmäsimme taas uuteen suomalaispariskuntaan ja oli mukava tutustua uusiin ihmisiin illanvieton lomassa. Molempia iltoja jatkettiin rantabaarissa, mutta uni maittoi silti kohtuullisen aikaisin. Toisena päivänä harrastimme jopa vähän urheilua ja vuokrasimme polkupyörät, joiden avulla tutustuimme keskustan niukkoihin antimiin. Yhden hienot kengät löysin ja ostin.
Keskiviikkona alkoi sataa heti aamusta, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen rantapäivä jäi välistä ja ostimme liput puolenpäivän bussiin kohti Phnom Penhiä, Kambodzan pääkaupunkia. Matka kesti viitisen tuntia, jotka vilahtivat ohitse yllättävän nopeasti hyvän kirjan ja blogin kirjoittamisen lomassa. Saapuessamme pimeä oli laskeutunut kaupungin ylle. Heti bussiasemalta hyppäsimme tuk tukin kyytiin ennakolta tutkimamme majatalon pihaan reppureissaaja-alueelle. Taas lykästi heti ensimmäisellä nykäisyllä, ja heitimme rinkat ja muut sälät pienen pieneen kolmen dollarin koppiin. Kun olin lähdössä alas nettiin odottelemaan Tiinaa syömään lähtöön, kuulin takaani: ”Moi! Mites menee?” ”Moi! Ihan hyvin, kiitos”, vastasin, ennen kuin huomasin, että kyselijä oli Chris, aikaisemmin tapaamamme englantilaisen pariskunnan toinen osapuoli. Alhaalla tapasin myös Fionan, sen toisen osapuolen ja Dolfin, hollantilaisen nuoren miehen. Jälleen samalla porukalla siis illastimme ja vietimme iltaa. Tämä porukka oli jatkanut matkaansa Siem Reapista suoraan Phnom Penhiin, ja sattuivat vain majailemaan samassa majatalossa. Ei se Kambodzakaan sitten niin iso paikka ole, kun löytää samat tyypit kolmen päivän jälkeen uudestaan. Phnom Penhin reppureissaaja-alue on ehkä omalaatuisin, missä olen tällä hetkellä ollut. Se on rakennettu osin pienen järven päälle, ja näyttää ylhäältä käsin katsottuna slummilta. Samalla se on myös ehkä tunnelmallisin ja jotenkin kiehtova. Chris ja Fiona ollivat lähdössä kuuden dollarin ilmastoidusta huoneestaan seuraavana päivänä, joten kuuman nihkeän yön seurauksena päätimme jättää riittämättömän tuulettimen taakse ja suunnata käytävän päähän ilmastoinnin pariin.
Eilen päätimme katsastaa nähtävyydet heti, sillä ajatuksissa oli, että Phnom Penhissä vietämme vain sen kaksi yötä. Kävimme tutustumassa Kambodzan historian karmivaan osaan, eli vuosina 1975 - 1979 tapahtuneeseen kansanmurhaan. Tänä aikana Pol Plot alaisineen raa’asti kidutti ja teloitti arvioiden mukaan noin kaksi miljoonaa ihmistä. Uhreiksi joutuivat lapset, naiset, miehet, kambodzalaIaiset, ulkomaalaiset, koulutetut ja kouluttamattomat. Kävimme Kambodzan yhdessä monista Killing fieldeistä, keskitysleirien tavoin toimineista teloitusalueista ja massahaudoista. Selkäpiitä karmien katsoimme, kun sadat pääkallot oli kasattu pinoon näytille ja uhrien vaatteet oli levitetty niiden alle. Alueella oli myös puu, jota vasten lapset oli hakattu kuoliaaksi äitien katsoen avuttomana vierestä. Uhreihin ei haluttu käyttää ammuksia, joten heidät hakattiin kuoliaaksi, ja usein haudattiin eläviltä. Tältä asianomaiselta alueelta oli löydetty lähes 9000 ruumista. Täältä matka jatkui S21- kutsuttuun vankilaan, jossa uhreja kidutettiin ennen teloittavaksi viemistä. Vankilan 20 000 vangista vain seitsemän selvisi hengistä. S21 on nyt muutettu museoksi, jossa on kerrottuna historiaa näistä kammottavista ajoista, sen päävastuullisista ja uhreista. Sellit on pidetty sellaisinaan ja uhreista on myös esillä valokuvia. Toivottavasti tämä esillepano estää samanmoista tapahtumasta enää ikinä uudestaan. Päivän aikana tunteet olivat pinnassa, käsittämättömyys ihmisen raakuutta kohtaan ja mahdottomuus ihmisen laumaeläinmäisyyden ymmärtämiseen levisi. Kuinka niin iso joukko ihmisiä voi niin sokeasti seurata yhtä mielipuolta, sadistista johtajaa? Voin vain olla ainiaan onnellinen, että kaikki rakkaimpani ja itse olemme syntyneet oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, sillä tämän kansanmurhan uhrit eivät tehneet mitään väärää – he vain eivät olleet yhtä onnekkaita kuin minä. Voin vain yhtyä satoihin kirjoituksiin vankilan seinille – levätkää rauhassa.
Illalla kävimme Russian marketilla, josta löytää mitä tahansa. Minulla oli haussa reppu ja sen löysinkin noin minuutti sen jälkeen, kun astuin alueelle sisään. Tiinalla ei ollut saapuessamme oikein fiilistä shoppailuun, joten sovimme tuk tuk- kuskin kanssa treffit puolen tunnin päähän. Kiitin onneani siinä vaiheessa, kun Tiina sai fiiliksen päälle. Siinä menee aina silloin muutama tovi, ennen kuin se fiilis on tyydytetty. Kävimme lounastamassa joen rannassa, joka on sitä hienompaa ja kalliimpaa Phnom Penhiä, josta matka jatkui ilmastoituun ostariin, sillä jos Tiinan pitää shoppailla, odottelen mieluummin mukavissa olosuhteissa. Yllättäen kuitenkin minä poistuin putiikista farkkujen kera ja Tiina tyhjin käsin. Illalla kävimme vielä syömässä ja nauttimassa yhdet halvat drinkit, varasimme matkat ja laitoimme ajoissa nukkumaan.
Kambodza oli kaksijakoinen, ei missään nimessä lempparini ja monesti tympäännyin tyrkyttäviin ärsytyksiin, jotka näkivät naamani sijalla rahasäkin isolla dollarin kuvalla varustettuna. Samalla pinnan alta löytyi myös aidosti ystävällisiä ihmisiä, jotka saivat hymyn huulille. Paikka oli silti ehdottomasti näkemisen arvoinen monessa mielessä, mutta viikko tällä kertaa riitti minulle ihan hyvin. Ihan itseäkin jännittää, mitä seuraava päivitys pitää sisällään. Sitä siis silmällä pitäen.
-Antti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti