Sepan travel bussi, Hue, Vietnam – Savannakhet, Laos, 23.06.2010, 09.25

Vietnam on jäämässä taakse kilometri kilometriltä, aika lailla samaa vauhtia kuin Laos on lähestymässä. Tästä on tullut hyvä tapa kirjoitella blogi pois alta, kun vaihtaa maisemaa kymmenen tunnin bussirykäisyllä. Vietnam oli minulle huikea yllätys, kun jostain syystä en siltä hirveästi osannut odottaa. Saigon ja Nha Trang tekivät silti lähtemättömän vaikutuksen. Koitan tästä lähtien pitää saman asenteen jokaisen uuden paikan kanssa, tarkoittaen siis menemistä nokan suuntaan ilman ennakkoasetelmia pienessä mielessä. Laosista olen kuullut pelkästään hyvää, joten yritän laskea turhan korkeat odotukset maan tasalle ennen kuin rajan ylitän.

Bussimatka Ho Chi Minh Cityyn meni erittäin leppoisasti, samoin kuin rajan ylitys. Suomalaiset eivät onneksi tarvitse Vietnamiin viisumia alle kahden viikon reissuihin. Meillä olisi saattanut jäädä koko maa välistä, jos viisumi olisi pitänyt hankkia ja maksaa. Se olisi ollut sääli, nyt kun tietää mistä olisi jäänyt paitsi. Saavuimme siis HCMC:hen 11.6 perjantaina. Saigon oli erittäin miellyttävä yllätys suurkaupungin henkäyksineen ja katukuvineen. Miellyin kaupunkiin heti, kun kävimme iltakävelyllä tutustumassa lähitienooseen. Kuningaslajin kuningastapahtuma alkoi samana päivänä kun saavuimme kaupunkiin, joten katsoimme matsin syödessä kattoterassilla.

Seuraavana päivänä otimme jalat tällä kertaa alle nopeampien kulkupelien sijaan, ja kävely osoittautui mukavan helpoksi ja leppoisaksi. Saigonin asemakartta on jotenkin passeli löntystelylle ja ilmakin oli sille suotuisa ollen tarpeeksi viileä. Kävimme kiertelemässä puistoja, jotka olivat täynnä elämää ja hienoja kukka-asetelmia. Puistossa näki nuoria pariskuntia opiskelemassa puiston penkillä, vanhuksia pelaamassa sulkapalloa ja isoja porukoita ringissä jutustelemassa mitä lie. Tie vei myös Notre Damen kirkolle, joka ei ilmeisesti kuitenkaan vedä näkönsä puolesta vertoja Pariisin isosiskolleen. Nolottavan monesti matka keskeytyi liian herkullisen näköisen kahvilan näyteikkunan myötä ja kynnys tuli ylitettyä ainakin saksalaiseen ja japanilaiseen kahvilaan. Suklaapuoti sai meiltä myös vähän rahallista avustusta ja saimme vaihdossa hienon hetken puistonpenkillä herkullisen suklaan ja jääkahvin kera. War Remnants- museo on aika lailla pakollinen kohde, kun Saigonissa vierailee. Kyseessä on siis Vietnamin sodasta koottuja erilaisia näyttelyitä. Muun muassa näytillä oli sodan tämänpäiväisiä uhreja, jotka ovat joutuneet sodanaikaisten myrkkyjen aiheuttamien mutaatioiden uhreiksi, ja syntyneet vakavasti sairaina. Esimerkiksi esillä oli kuva pojasta, joka soitti pianoa ja hänellä ei ollut lainkaan silmiä. Silmien paikalla oli vain ihoa. Kuvaa katsoessani kuulin takaani pianon soittoa ja käännyin ympäri. Järkytys oli aika suuri, kun näin saman pojan takanani, vasta kun olin kauhistellut hänen kohtaloaan. Illalla oli taas vuorossa lisää jalkapalloa, kun Tiina viihdytti itseään manikyyrissä ja iltaa jatkettiin vielä viihteen puolelle. Kävimme katsastamassa kuuluisan ja kalliin istuskelupaikan Cavalier- hotellin 10. kerroksessa. Sen jälkeen vielä parit klubit tuli käytyä, sillä nähtävyyksiähän nekin ovat.

Sunnuntaina päätimme lähteä China Towniin ostoksille. Sunnuntaina kuitenkin kaikki meni ajoissa kiinni tai ei auennut ollenkaan, joten päivä meni sen osalta vähän hukkaan. Rentoutuminen kuitenkin teki ihan hyvää ja akkuja ladattiin lösöilemällä, karkkeja syömällä ja elokuvia katsellessa. Tuli ihan kotoisa olo. Maanantaina olikin sitten aika käyttää ladattuja akkuja. Määränpäänä oli nimittäin vesipuisto ja pienen pojan oli aika päästä leikkimään! Pienen sählingin ja edestakaisen kävelyn jälkeen löysimme lukolliset lokerot, ja liukumäkien testailu sai alkaa. Minun piti olla koekaniinina Tiinalle ja se kävi vallan mainiosti. Ensimmäisenä vuorossa oli kamikaze. Nimikin kuvaa jonkin verran kyseistä korkealta jyrkkänä tulevaa mäkeä, jonka seurauksena on kova pläsäys kovaan veteen. Itse valitsin veteen tulon vesiroiskeista sokeana sukukalleudet edellä, ja jälkeenpäin istuessani hieman kyyryssä totesin sen olleen huono idea. Tiina skippasi kyseisen liukumäen ihan suosiolla. Toisena oli vuorossa putki, jossa meno oli yhtä sokeaa ja kovaa, ja altaan sijaan vauhti hidastui betoniin, jossa oli vähän vettä. Löin kyynärpääni tähän hidasteeseen, mikä olikin sitten muutaman päivän hellänä. Tiina sanoi tähänkin, että ei kiitos. Kolmas ei hurjuudessaan hävinnyt edeltäjilleen, ja vaikka en itseä satuttanutkaan, oli ilmeeni ilmeisesti sellainen, että Tiinaa ei tämä liukumäki sitten liiemmin innostanut. Tiinalle löydettiin kuitenkin sopiva peli, kun renkaissa istuen virta kuljetti ympäri rataa, ja Tiinakin hymyili kuin pikkutyttö. Suosikiksi päätyi liukumäki, missä menimme kahdestaan istuen vesilelun päällä. Päivä oli oikein mukava ja leikkiä sai kunnolla. Illalla ostimme liput Nha Trangiin, kymmenen tunnin matkan päässä olevaan rantakaupunkiin.

Pitkä matka meni erittäin mukavasti tähän mennessä parhaassa bussissa. Kyseessä oli niin sanottu nukkumabussi, ja penkit olivat noin 90 prosenttisesti makuuasennossa. Oli siis helppo torkkua ja hyvän kirjan parissa vierähtää matka kuin matka. Nha Trangista kummallakaan ei ollut sen suurempia odotuksia, mikä on yleensä aina hyvä asia. Näin tälläkin kertaa, sillä tunnelma ja ranta olivat erittäin mukava yllätys. Saavuimme taas perille vasta illalla, joten aikaa oli vain hyvän ravintolan löytämiseen, joka sattuikin sijaitsemaan hotellin naapurissa. Ruokalista oli erikoisin tähän asti nähdyistä. Tarjolla oli villisiasta, (jota päädyin maistamaan) siiliin, kissaan ja liskoon pohjautuvia makuelämyksiä. Villisika maistui samalle kuin normaalikin sika, mutta annos oli erittäin maittava. Kävimme vielä istuskelemassa hetken ulkona ja unet maittoivat oikein mukavasti, kuten yleensäkin matkapäivän jälkeen. Meidän piti olla Nha Trangissa vain yksi yö lepäämässä ennen 10 tunnin yöbussia Hoi Aniin, mutta suunnitelmat jälleen muuttuivat ja hotellin vaihdoksen jälkeen päädyimme viettämään vielä yhden päivän ja yön kaupungissa. Makailimme päivän ahkerasti aurinkotuoleilla varjelemassa rusketustamme. Illalla kävin katsomassa Espanjan matsin ja samalla kuuntelin loistavaa livejammailua. Tiina liittyi matsin jälkeen seuraan ja kävimme rantabaarissa istuskelemassa. Väsy tuli kuitenkin ajoissa. Seuraavana päivänä tarjolla oli erikoislaatuista herkkua yhden Nha Trangin kuuluisimman nähtävyyden muodossa, nimittäin mutakylpylä. Aluksi loikoiltiin mineraalimudassa noin vartti, jonka jälkeen aurinko kuivatti sen noin kymmenessä minuutissa. Suihkun jälkeen vuorossa oli kuumakylpy mineraalivedessä, joka pulppusi 150 metriä maan alta. Erittäin rentouttavaa etten sanoisi. Tällaisen hemmottelun jälkeen kelpasi matkustaa taas yksi yö bussissa.

Yöstä tulikin odotettua tukalampi. Vietin sen nimittäin tyttöystäväni ja vietnamilaisen tytön välissä nukkuen. Tämänkertaisessa yöbussissa olikin kolme sänkyä vierekkäin ihan nappituntumalla. Tiina mainitsikin, että kiva jos joutuisi vieraan miehen viereen nukkumaan. Aasialaisilla sattuu vain olemaan vähän eri käsitys henkilökohtaisesta tilasta. Huonojen unien seurauksena olimme seitsemältä aamulla 11 tunnin könöttämisen jälkeen puolin jos toisinkin vähän kärttyisinä ja toiveissa oli löytää unienjatkamispaikka mahdollisimman pian. Tällä kertaa ennalta katsottu tärppi ei kuitenkaan osunut kohdalleen, ja hotellin metsästäminen täten alkoi. Noin tunnin päästä olimme vetelemässä hirsiä vähän normaalia äveriäämmällä hinnalla, mutta siinä vaiheessa ei jaksanut rassata mieltään parin dollarin säästöllä.

Unet maittoivat herätyskellon ylikin. Puoli kahdelta iltapäivällä heräsin kuin puulla päähän lyötynä. Silmät tuntuivat painavan noin parin rekka-auton verran ja kuljeskelu muistutti lähinnä gorillaa roikkuvine eturaajoineen. Hoi Anissa on noin sata tuhatta asukasta ja päälle 400 räätäliä. Näiden ja neljän kilometrin päässä olevan rannan lisäksi ei liiemmin muita turistiviettejä ole. Mekin tulimme halvan vaatteiden teettämisen perässä, mutta pikkukaupungista sai myös idyllisyyden tuntua ja kaupungin läpi virtaava joki oli erittäin romanttinen. Ensimmäisenä päivänä ennen pakollisia päiväunia ei itsestään saanut muuta irti kuin syömisen ja pariin räätäliliikkeeseen tutustumisen. Yöllä katsoin parin vietnamilaisen kanssa pikkutelevisiosta kadulla Englannin matsin, koska en saanut unta päiväunien takia.

Seuraavana päivänä vaatetarpeet ja räätäliliikkeet oli suurin piirtein kartoitettuna, joten oli aika käytännön. Päädyimme pariin eriin räätäliliikkeeseen joskin Tiina tilasi myös parit kengät parista eri liikkeestä aika kehnoin tuloksin. Välttäkää Trang Tri- liikettä kenkien tekoon. Saman ketjun takkiliike kyllä toimitti lupaamansa. Itse päädyin normaalin puvun sijaan tilaamaan lantionmittaisen villakangastakin talveksi, bleiserin syksyksi, rennon kauluspaidan ja farkut. Näille tuli hintaa yhteensä 120 dollaria. Tiina teetätti myös kaksi villakangastakkia, juhlamekon ja parit kengät ja maksoi niistä yhteensä noin 150 dollaria. Liikkeiden myyjistä huomaa kyllästyneisyyden mahdottomaan kilpailutilanteeseen, eikä asiakkaita ainakaan nuoleskella. Päinvastoin asiakaspalvelu voi olla erittäin ala-arvoista, minkä uhriksi Tiina joutui useampaankin otteeseen.

Asusteiden teettämisessä meni vain 24 tuntia runsaan työvoiman ansiosta, joten kaksi yötä Hoi Anissa oli tarpeeksi. Päätimme ottaa vielä yhden pysäkin Huesta ennen Laosia. Hue sijaitsee Hoi Anista noin neljän tunnin matkan päästä, ja jo matka sinänsä oli nähtävyys. Matkasimme huikeiden maisemien ohitse, yli kauniiden vuorien, läpi niiden suojissa vihreinä ja rehevinä makaavien laaksojen ja vieri kristallinsinisen meren rantaa. Hue on myös pieni reppureissaajien keskus, pääasiassa levähdyspaikkana toimien Vietnamin pitkien etäisyyksien välillä. Illalla teimme normaalin tutustumiskierroksen kaupunkiin jalkaisin ja söimme hyvin. Seuraavana päivänä, eli eilen, kävimme tutustumassa paikan kuuluisimpaan nähtävyyteen, imperialistiajan temppeleihin ja linnoitukseen. Vuokrasimme siihen tarkoitukseen polkupyörät ja mukavaa oli poljeskella rauhalliseen tahtiin kiireisen liikenteen seassa. Hue näytti mukavalta, mutta silti näin lyhyen ajan jälkeen sen lopullinen anti jäi vähän arvoitukseksi.

Tänä aamuna siis taas koitti aikainen herätys vähän viiden jälkeen, ja kuudelta jälleen uusi kymmentuntinen bussi alkoi. Tähän on silti jo tottunut ja matkat tosiaan sujuu hyvin, kunhan muistaa ladata läppärin akun täyteen, että pystyy blogia kirjoittelemaan ja elokuvia katselemaan. Myös kirja repussa on ehdoton. Seuraavat päivitykset taas uuden maan kokemuksista. Saas nähdä, mitä Laos tuo tullessaan ja vie mennessään. Onko se sydän vain jotain muuta.

-Antti

Mekong Express Bussi, Phnom Penh, Kambodza – Ho Chi Minh City (Saigon), Vietnam, 11.06.2010, 09.53

Seitsemän yötä, kolme eri kaupunkia ja Kambodza on meillä nyt nähtynä. Istuskelen kirjoittelemassa bussissa, tähtäimessä uusi maa, uusi kulttuuri ja uudet seikkailut. Meillä oli tarkoitus jatkaa matkaamme Kambodzasta Laosiin, mutta kuulimme matkatoimistosta, että luuloistamme poiketen Laosin viisumia ei voikaan ostaa rajalta, vaan se pitää hommata Phnom Penhistä, ja että se kestää kaksi päivää. Toinen lähde netissä meinasi, että kyllä sen voi ostaa rajalta. Noh tämä suunnitelmien muutos on yksi reppureissailun parasta antia, ja viidessä minuutissa seuraava kohde muuttuikin Laoksesta Ho Chi Minh Cityyn, Vietnamiin. Tämä Saigonina paremmin tunnettu yli viiden miljoonan asukkaan kaupunki sekä ihastuttaa ja vihastuttaa kaaoksellaan. En oikein malta odottaa. Alla on luvassa kokemuksia menneestä viikosta.

Pysähdyimme siis Poipetissa, Thaimaan puolella olevassa rajakaupungissa. 1200 bhatilla ostimme Kambodzan viisumit ja astuimme ulos maasta. Hetken aikaa kävelimme ei-kenenkään-maalla, koska Thaimaan rajan ylitettyämme emme kuitenkaan olleet vielä Kambodzan puolella. Tällä alueella sijaitsi muun muassa kasino, joka oli erittäin suosittu thaimaalaisten keskuudessa, koska uhkapeli Thaimaan puolella on kiellettyä. Kambodzalaiset eivät kuitenkaan siellä jostain syystä saaneet pelata. Passitarkastuksen jälkeen saavuimme virallisesti taas uuteen maahan. Matka Siem Reapiin taittui noin kolmessa tunnissa jälleen aika kähmäisellä minibussilla. Matkan aikana kyydissä ollut matkayhtiön mies alkoi yllättäen kaupata omaa majoitusvaihtoehtoaan. Tällainen toiminta herättää aina väkisinkin negatiivisia ennakkoluuloja, mutta päätimme kuitenkin paikan katsastaa, koska minibussi sinne parkkeerasi. Kerrankin ennakkoluulot osoittautuivat turhiksi, ja otimme seitsemän dollarin huoneen ihan mielellämme. Ensimmäistä kertaa myös reissun aikana aamupala sisältyi huoneen hintaan. Pimeä oli jo tullut ja nälkä painoi päälle, joten matkan aikana tapaamiemme englantilaisen pariskunnan ja hollantilaisen nuoren miehen kanssa illastimme erittäin herkullisesti. Kokeilimme Tiinan kanssa heti perinteistä Kambodzalaista ruokaa amokia, joka on riisiä ja kermaista currykookosmaitokastiketta kanan, kalan tai tofun kera.

Päätimme nukkua hyvin ja jättää nähtävyydet seuraavalle päivälle. Nukuimme ilman stressiä ja herätyskelloa vielä aamupalan jälkeen, ja herättyämme kävelimme keskustaan. Katsastimme kaupungin ranskalaiskorttelin ja vanhat markkinat, samoin kuin eri ravintoloita illan ruokapaikkaa silmällä pitäen. Lounaaksi kokeilimme toista perinneruokaa lac locia, joka oli lihaa pähkinäisellä kastikkeella, riisillä, kananmunalla ja ranskanperunoilla. Päätimme lähteä seuraavana päivänä liikkeelle ennen auringon nousua kohti kaikkien temppeleiden äitiä– Angkor Watia. Tämä 400 neliökilometriä käsittävä temppelialue on se syy, miksi niin monet turistit Siem Reapin löytävät. Muun muassa Indiana Jonesin ja Lara Croftin jalanjäljissä ratsastimme tuk tukillamme kellon lyödessä puoli kuutta aamulla sille kaikkein isoimmalle ja kuuluisimmalle temppelille, maailman kahdeksanneksi ihmeeksikin nimetylle Angkor Watin porteille. Sunnuntai näytti olevan suosittu päivä, sillä aikaisesta kellon ajasta huolimatta temppelin pihalla majaili noin kolme sataa ihmistä. Temppeli itsessään onnistui lyömään pienen pojan isossa maailmassa sanattomaksi. Niin kunnioittavan massiivinen ja kaunis historiaa kuiskien tämä käsin koottu kaunokainen oli. Kamera lauloikin temppelikierroksella iloisesti 250 kuvan verran. Päätimme tulla tälle päätemppelille uudestaan iltapäivällä ja ottaa varaslähdön seuraavalle temppelille toivoen, että ehättäisimme ennen muita massavirtoja. Tämä strategia onnistuikin, ja saimme ihailla lähes rauhassa muinaista maailmaa käsittämättömän taitavine kaiverruksineen ja rakennelmineen. Seitsemän tuntia temppelien parissa vierähti hyvinkin vaivattomasti. Jos paikan historiasta ja eritoten arkkitehtuurista tietäisi enemmän, paikassa viihtyisi varmasti useammankin päivän. Ahkeran hikoilun jälkeen energiavarannot paikattiin päiväunilla ja ruualle lähdettiin keskustaan. Päädyimme samalla myöhäiseen uloskirjautumiseen hotellista ja yöbussiin kohti Sihanouk Villeä, sillä Siem Reapissa ei Angkor Watin lisäksi vain oikeastaan muuta nähtävää ole.

Tällä kertaa kyseessä ei kymmenen tunnin matkalle ollut mikään VIP-bussi, vaan ihan normaali bussi pienine jalkatiloineen sun muine epämukavuuksineen. Tässä bussissa oli panostettu pienen karvan verran vielä enemmän epämukavuuteen jatkuvalla ja säännöllisellä vesivuodolla sekä rikkinäisellä penkillä. Tiekin oli lähinnä tasaisen vastakohta, sillä materiaali muistutti eniten trampoliinia. Sen verran pomppuisaa oli kyyti. Onnistuin torkkumaan katkonaista unta ehkä yhteensä parin tunnin ajan. Kerran heräsin, kun tipahdin lattialle töyssyn seurauksena. Nauroin vain tympäisyn pois ja jatkoin torkkumista. Yllättävän pirteinä silti kuudelta aamulla saavuimme Sihanouk Villeen etelä-Kambodzaan. Hotelli löytyi taas onneksi kivuttomasti ja pääsimme jatkamaan uniamme. Huone maksoi 10 dollaria yöltä, mutta koimme uima-allas mahdollisuuden kompensoivaksi tekijäksi. Tämä kohde valittiin ihan vain sen rennon ilmapiirin takia, ja päivät koostuivatkin altaalla loikoilusta ja hyvästä ruuasta. Illalla törmäsimme taas uuteen suomalaispariskuntaan ja oli mukava tutustua uusiin ihmisiin illanvieton lomassa. Molempia iltoja jatkettiin rantabaarissa, mutta uni maittoi silti kohtuullisen aikaisin. Toisena päivänä harrastimme jopa vähän urheilua ja vuokrasimme polkupyörät, joiden avulla tutustuimme keskustan niukkoihin antimiin. Yhden hienot kengät löysin ja ostin.

Keskiviikkona alkoi sataa heti aamusta, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen rantapäivä jäi välistä ja ostimme liput puolenpäivän bussiin kohti Phnom Penhiä, Kambodzan pääkaupunkia. Matka kesti viitisen tuntia, jotka vilahtivat ohitse yllättävän nopeasti hyvän kirjan ja blogin kirjoittamisen lomassa. Saapuessamme pimeä oli laskeutunut kaupungin ylle. Heti bussiasemalta hyppäsimme tuk tukin kyytiin ennakolta tutkimamme majatalon pihaan reppureissaaja-alueelle. Taas lykästi heti ensimmäisellä nykäisyllä, ja heitimme rinkat ja muut sälät pienen pieneen kolmen dollarin koppiin. Kun olin lähdössä alas nettiin odottelemaan Tiinaa syömään lähtöön, kuulin takaani: ”Moi! Mites menee?” ”Moi! Ihan hyvin, kiitos”, vastasin, ennen kuin huomasin, että kyselijä oli Chris, aikaisemmin tapaamamme englantilaisen pariskunnan toinen osapuoli. Alhaalla tapasin myös Fionan, sen toisen osapuolen ja Dolfin, hollantilaisen nuoren miehen. Jälleen samalla porukalla siis illastimme ja vietimme iltaa. Tämä porukka oli jatkanut matkaansa Siem Reapista suoraan Phnom Penhiin, ja sattuivat vain majailemaan samassa majatalossa. Ei se Kambodzakaan sitten niin iso paikka ole, kun löytää samat tyypit kolmen päivän jälkeen uudestaan. Phnom Penhin reppureissaaja-alue on ehkä omalaatuisin, missä olen tällä hetkellä ollut. Se on rakennettu osin pienen järven päälle, ja näyttää ylhäältä käsin katsottuna slummilta. Samalla se on myös ehkä tunnelmallisin ja jotenkin kiehtova. Chris ja Fiona ollivat lähdössä kuuden dollarin ilmastoidusta huoneestaan seuraavana päivänä, joten kuuman nihkeän yön seurauksena päätimme jättää riittämättömän tuulettimen taakse ja suunnata käytävän päähän ilmastoinnin pariin.

Eilen päätimme katsastaa nähtävyydet heti, sillä ajatuksissa oli, että Phnom Penhissä vietämme vain sen kaksi yötä. Kävimme tutustumassa Kambodzan historian karmivaan osaan, eli vuosina 1975 - 1979 tapahtuneeseen kansanmurhaan. Tänä aikana Pol Plot alaisineen raa’asti kidutti ja teloitti arvioiden mukaan noin kaksi miljoonaa ihmistä. Uhreiksi joutuivat lapset, naiset, miehet, kambodzalaIaiset, ulkomaalaiset, koulutetut ja kouluttamattomat. Kävimme Kambodzan yhdessä monista Killing fieldeistä, keskitysleirien tavoin toimineista teloitusalueista ja massahaudoista. Selkäpiitä karmien katsoimme, kun sadat pääkallot oli kasattu pinoon näytille ja uhrien vaatteet oli levitetty niiden alle. Alueella oli myös puu, jota vasten lapset oli hakattu kuoliaaksi äitien katsoen avuttomana vierestä. Uhreihin ei haluttu käyttää ammuksia, joten heidät hakattiin kuoliaaksi, ja usein haudattiin eläviltä. Tältä asianomaiselta alueelta oli löydetty lähes 9000 ruumista. Täältä matka jatkui S21- kutsuttuun vankilaan, jossa uhreja kidutettiin ennen teloittavaksi viemistä. Vankilan 20 000 vangista vain seitsemän selvisi hengistä. S21 on nyt muutettu museoksi, jossa on kerrottuna historiaa näistä kammottavista ajoista, sen päävastuullisista ja uhreista. Sellit on pidetty sellaisinaan ja uhreista on myös esillä valokuvia. Toivottavasti tämä esillepano estää samanmoista tapahtumasta enää ikinä uudestaan. Päivän aikana tunteet olivat pinnassa, käsittämättömyys ihmisen raakuutta kohtaan ja mahdottomuus ihmisen laumaeläinmäisyyden ymmärtämiseen levisi. Kuinka niin iso joukko ihmisiä voi niin sokeasti seurata yhtä mielipuolta, sadistista johtajaa? Voin vain olla ainiaan onnellinen, että kaikki rakkaimpani ja itse olemme syntyneet oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, sillä tämän kansanmurhan uhrit eivät tehneet mitään väärää – he vain eivät olleet yhtä onnekkaita kuin minä. Voin vain yhtyä satoihin kirjoituksiin vankilan seinille – levätkää rauhassa.

Illalla kävimme Russian marketilla, josta löytää mitä tahansa. Minulla oli haussa reppu ja sen löysinkin noin minuutti sen jälkeen, kun astuin alueelle sisään. Tiinalla ei ollut saapuessamme oikein fiilistä shoppailuun, joten sovimme tuk tuk- kuskin kanssa treffit puolen tunnin päähän. Kiitin onneani siinä vaiheessa, kun Tiina sai fiiliksen päälle. Siinä menee aina silloin muutama tovi, ennen kuin se fiilis on tyydytetty. Kävimme lounastamassa joen rannassa, joka on sitä hienompaa ja kalliimpaa Phnom Penhiä, josta matka jatkui ilmastoituun ostariin, sillä jos Tiinan pitää shoppailla, odottelen mieluummin mukavissa olosuhteissa. Yllättäen kuitenkin minä poistuin putiikista farkkujen kera ja Tiina tyhjin käsin. Illalla kävimme vielä syömässä ja nauttimassa yhdet halvat drinkit, varasimme matkat ja laitoimme ajoissa nukkumaan.

Kambodza oli kaksijakoinen, ei missään nimessä lempparini ja monesti tympäännyin tyrkyttäviin ärsytyksiin, jotka näkivät naamani sijalla rahasäkin isolla dollarin kuvalla varustettuna. Samalla pinnan alta löytyi myös aidosti ystävällisiä ihmisiä, jotka saivat hymyn huulille. Paikka oli silti ehdottomasti näkemisen arvoinen monessa mielessä, mutta viikko tällä kertaa riitti minulle ihan hyvin. Ihan itseäkin jännittää, mitä seuraava päivitys pitää sisällään. Sitä siis silmällä pitäen.

-Antti

Vinkkejä Phuketiin vaihtoon lähteville

Seuraavassa on vinkkejä omiin kokemuksiin perustuen teille, jotka olette valinneet Phuketin vaihtokohteeksenne. Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että valintanne ei missään nimessä osunut harhaan, sillä itse en ole tekemääni päätöstä katunut sekuntiakaan. Pitäkää kuitenkin huoli ennen vaihtoon lähtöä, että saatte opintopisteet hyväksi luettua koulussanne, ettei tule ikäviä yllätyksiä. Maksimiopintopistemäärä oli ainakin nyt keväällä 20. Muistakaa, että seuraavat vinkit ovat vain oma näkemykseni, ja varmasti eroavat joiltakin osin muista lähteistä. Tärkeintä on tietenkin rakentaa ihan ikioma kokemus liikaa takertumatta opaskirjoihin ynnä muihin sellaisiin. Silti varmasti muiden kokemuksista on hyötyä, ja siksi nämä vinkit teille kirjoitankin. Tärkein vinkki heti alkuun – ottakaa kaikki irti ajastanne paratiisissa. Aika vilahtaa ohitsenne ennen kuin huomaattekaan.

MAJOITUS

Baan Maksong
Otin Phuketin lentokentältä taksin kohti Baan Maksongia, ihan yliopiston vieressä olevaa mid-range hotellia. Baan Maksong siis yliopiston tavoin sijaitsee Kathussa, joka on lähinnä paikallisten asuttamaa aluetta ollen täten halpaa seutua. Baan Maksong toimi itselläni ja lähes kaikilla muilla ensimmäisten päivien majoituksena ja monilla myös ensimmäisen kuukauden asutuksena. Facebook- ryhmän avulla sinne oli helppo sopia tapaaminen koko porukalla heti vaihdon alkuun, ja vaihto saatiin liikkeelle helposti tutustuen tuleviin vaihtokavereihin. Kuukaudenmajoitus on Maksongissa (tuttavallisemmin Masonki suomalaisten keskuudessa) on aika kallis huoneen maksaessa noin 18000 bhatia. Tätä en suosittele, vaan paikka toimii hyvin päivä kerrallaan siihen asti, että löytää jotain parempaa.
Delight Village
Kuuden hengen porukalla muutimme kahden Masongissa vietetyn yön jälkeen Delight Villageen, pieneen villakylään yhteisellä uima-altaalla. Meitä nukkui kuusi ihmistä kahden makuuhuoneen kämpässä ja kahdella extrasängyllä, joten jos tällainen järjestely kelpaa, pääsee todella halvalla. Kahden kerroksen villa maksoi sähkölaskun jälkeen muistaakseni noin 27000 bhatia kuussa. Tämä kuudella jaettuna ei ole sellaisesta asumuksesta yhtään mitään. Aluksi vaihtoehto tuntui huikealta, koska ei ollut tietoa paremmasta. Vähän ajan jälkeen kuitenkin paikan omistajan natsimaisuus, turhasta valittaminen ja muutenkin yleinen tiukkapipoisuus alkoi nyppiä ja seuraavan majoituksen etsiminen alkoi. Paikkaa en kyllä rehellisesti voi suositella, mutta jos budjetti majoitukseen on alle 200 euroa kuussa ja villaelämä mielessä, silloin paikka on oikea. Sijaintihan on loistava, ollen myös ihan koulun vieressä halpojen ravintoloiden lähistöllä.
Omat villat omilla uima-altailla yksityisiltä
Tämä se on elämätä. Lähes kaikki ensimmäisen kuukauden jälkeen etsivät eri porukoilla eri välittäjien kautta villat eri alueilta, mutta kaikissa villoissa oli se yksi yhteinen tekijä – oma uima-allas ja oma rauha. Luksuselämä on todella halpaa majoituksen suhteen, ja riippuen haluaako oman makuuhuoneen vai kelpaako jaettava iso sänky, hinta tietenkin vaihtelee. Itse maksoin seitsemästä viikosta kaikkien maksujen jälkeen (olkaa varovaisia sopimuksen teossa, ja muistakaa lisätä kohta, että sopimuksen allekirjoituksen jälkeen mitään ylimääräisiä maksuja ei ilmene) muistaakseni karvan yli 300 euroa, eli tämmöisestä majoituksesta ei yhtään mitään. Porukkaa asusteli villoissa Kathussa, Chalongissa ja Rawailla. Kaikissa oli hyvät ja huonot puolensa. Kathun villat ovat tietenkin lähimpänä koulua, mutta kauimpana rannoista. Kathussa on myös halvimmat ravintolat ja se on lähimpänä isoja ostareita. Chalongista kaasuttelee kouluun 10 – 15 minuutissa ja Rawailta noin 20 minuutissa. Käykää katsomassa eri vaihtoehtoja rauhassa ja kyselkää paljon kysymyksiä. Meillä oli välittäjänä Gunnar niminen mies. Jos nimi tulee vastaan, pysykää kaukana. Hänestä oli vain huonoja kokemuksia. Samaa villaa välittää monet eri nimet ja vaihtoehtona on tietenkin ottaa suoraan yhteyttä omistajaan, jos yhteystiedot saa jostain kaivettua esiin ja hän on valmis suoraan yhteistyötä tekemään.

KOULU

Siihen, miten omat kouluhommansa hoitaa, ei tietenkään vinkkejä voi oikein antaa. Jokainen vispaa tyylillään. Kannattaa kuitenkin muistaa, että avoin mieli on aina eteenpäin, mutta liian vähällä ei kannata odottaa selviävänsä. Thaikielen kurssia suosittelen. Siitä oli oikeasti hyötyä tietyissä tilanteissa. Koulun antama nootti 80 prosentin läsnäolopakosta ei ole niin tiukka kuin he antavat sen vaikuttaa, mutta ihan läskiksi ei silti tietenkään voi eikä kannata heittää. Koulupuvut saattavat tuntua aluksi ahdistavilta, mutta ovat loppupeleissä helpottavat tekijät. Kunnioittakaa opettajia, sillä maassa mennään maan tavalla.

LIIKKUMINEN

Tähän minulla on kolme sanaa: Skootteri On Ehdoton! Tämä kätevä kulkupeli mikä on helppo, halpa ja pakko vuokrata, jos haluaa päästä liikkumaan ilman rajoituksia. Tietenkin, jos budjetti riittää kalliisiin tuk tukeihin ja kärsivällisyyttä piisaa niin mikä ettei. Ei kuitenkaan ole sattumaa, että 95 prosentilla 100-125cc skobo oli koko vaihtoajan parkkeerattuna pihassa valmiina heittämään vaivattomasti ympäri saarta. Jos jollain ei ollut omaa peliä, niin kyyti oli helposti saatavilla joltain muulta. Vaikka kokemusta kaksipyöräisestä ei aikaisemmin olisikaan, ei kannata sen lannistaa. Meidänkin porukassa monet ajoivat ensimmäistä kertaa ja rakastuivat. Liikenteeseen on helppo tottua. Iltaisin tietenkin viihteelle lähtiessä kannattaa suosiolla jättää mopo parkkiin ja ottaa se tuk tuk. Kännissä ajamisesta ei seuraa hyvää.

SYÖMINEN

Kathussa saa paikallista ja erittäin herkullista ruokaa 30 bhatilla ravintoloista. Olkaa avoimia näiden suhteen ja unohtakaa ennakkoluulot. Kannattaa suosia niitä paikkoja, missä paikalliset syö. Se tarkoittaa, että niissä paikoissa ruoka on maukasta, halpaa ja ruuan kiertonopeus on vilkasta, mikä tarkoittaa sitä, että mahdollisuus ruokamyrkytykseen on minimissä. Ravintolan tarjoamaa vettä ja jääpaloja voi käyttää varauksetta. Paikalliset ovat hanavedelle ihan yhtä arkoja, eivätkä sitä käytä. Meidän porukasta ruokamyrkytyksen uhreja kyllä löytyi. Näitä saalistettiin mäkkäristä, KFCstä, Burger Kingistä ja niin edelleen.

YÖELÄMÄ

Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä ja monet muut. Phuketissa on muitakin vaihtoehtoja viihteelle kuin Bangla- road.


MATKUSTAMINEN

Olet jo ostanut lentoliput Aasiaan. Tästä eteenpäin matkustaminen on halpaa. Kannattaa ehdottomasti tutustua muuhunkin tarjontaan ainakin vaihdon aikana. Itse matkustin ennen vaihtoa, vaihdon aikana ja nyt istun vaihdon jälkeen bussissa menossa Kambodzasta Vietnamiin. Jos aikaa riittää, niin kuten sanottua täällä budjettimatkailu on erittäin helppoa. En halua kohteista vinkkejä antaa. Kaikilla on niin eriävät maut sen suhteen ja matkustamisessa on kyse löytää omat kokemuksensa muutenkin. Tehkää omat suunnitelmanne, mutta erittäin isona suosituksena on, että tehkää edes joku.

Toivottavasti näistä vinkeistä on teille jotain apua. Pitäkää oikein hauskaa ja nauttikaa täysin rinnoin!

-Antti

Market M' Hotel, Poipet, Thaimaa, 04.06.2010, 14.08

Olen tällä hetkellä matkalla Kambodzaan jossain Bangkokin lähellä minibussissa. Olotila on innostuneen ja kusetetun välimaastossa. Myös epäonni nostaa päätään näillä matkoilla aika-ajoin. Matka alkoi 7.30 tänä aamuna. Kello on tällä hetkellä 11.37 ja matkaa taittunut alle 100 kilometriä. Näistä sattumuksista ja tuntemuksista lisää viimeisissä kappaleissa. Matkoilla mahdollisuudet ja viitsimiset blogin päivittämiseen ovat huomattavasti vähemmät kuin muulloin. Siitä, ja tekemisen puutteesta tässä kirotussa epämukavassa pakun romussa johtuen, tämänkertaisesta tekstistä saattaa tulla verraten pitkä. Jos lennokas kerrontani ja jännittävät juonenkäänteeni eivät saa pidettyä silmiäsi auki, kokeile tulitikkuja silmäluomien väliin. Jos sekään ei toimi, kokeile hammastikkuja.

Keskiviikkona ja torstaina hyödynsimme vielä skootterin tuomaa vapautta ja kiertelimme saarta. Ensimmäisenä päivänä lähdimme kohti pohjoisen rantoja. Yllä oleva kuva on sieltä, joskin vähän muokattuna. Torstaina matka suuntasi kohti koilista ja rantoja, jossa olin vuosi sitten ollut opiskelijaporukalla. 13 kilometrin matkaan meni noin 45 minuuttia, sillä vuoristotie ei ollut siitä parhaasta päästä. Perillä menimme erään resortin altaalle lekottelemaan muina miehinä ja nautimme mielestäni Koh Phanganin, ja samalla koko Thaimaan parhaista rannoista. Paluumatkalla puhkesi ylämäessä moposta kumi, mutta mäen päältä löytyi kuin sattuman kaupalla korjaamo. Lykkyä oli mäessä kaksoismerkityksin. Illat Phanganilla menivät täydelliseen rentoutumiseen ja ostamamme riippukeinun hyödyntämiseen. Seurasimme myös Bangkokin tilannetta aktiivisesti, sillä suunnitelmana oli suunnata Phanganilta suoraan sinne. Tilanne ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittuvan, pikemminkin päinvastoin, joten päätimme lähteä seuraavalle saarelle, viereiselle Koh Taolle.

Kumpikaan ei päätöstämme katunut hetkeäkään. Tiinalle Koh Tao oli ihan uusi tuttavuus, ja vaikka itse vuosi sitten olin siellä käynytkin, olin lähes koko Tao-ajan kipeänä. Nyt saari aukesi ihan uusille silmille täysin uudella tavalla. Koh Taosta tuli itselle se lempipaikka. Tähän löytyy monia syitä. Totta kai kokemukset muokkaa aina käsityksiä eri paikoista. Kahdeksan päivää, jotka saarella vietimme, mahtuvat helposti parhaiden kokemuksien joukkoon. Taolla on helppo rentoutua menemällä johonkin syrjäisempään resorttiin, ja Taolla on myös joka ilta mahdollisuus pistää vipu viihteen puolelle. Saavuimme tälle sukellusbisneksen ylläpitämälle saarelle perjantaina. Otimme suunnaksi pääbiitsin, koska päälle puolen viikon makailun jälkeen kaipasimme myös vähän menoa. Majoituspaikaksi löytyi AC resort, joka osoittautui erittäin hyväksi. Jo samana päivänä huomasimme saaren viehätysvoiman. Ja jo samana iltana menojalkaa vipatti viihteen puolelle. Omassa resortissamme sattui olemaan isot juhlat juuri silloin. Seuraava päivä oli hyvin taas aikaa rentoutua altaalla ja rannalla ja illalla kiertelimme pääbiitsiä tunnelmaa nuuhkien. Päätimme myös osallistua sunnuntain snorklausretkelle saaren ympäri.

Tälle kahdeksan tunnin retkelle tuli hintaa noin yhdeksän euroa henkeä kohti. Koh Tao on snorklausspoteistaan maailmankuulu, ja kyllähän korallit hivelivät silmää. Retken aikana kävimme viidessä eri kohteessa, ja vedenalainen kamerani todisti taas hyödyllisyytensä. Retkellä tutustuimme toiseen samaa ikäluokkaa olevaan suomalaispariskuntaan. Illalla suuntasimme heidän kanssaan yöelämän puolelle, ja jossain selväpäisyyden ja promillien välimaastossa syntyi ajatus sukelluskurssista. Kaikki sen halusivat käydä, Koh Taolla se olisi halvinta maailmassa ja puitteet siihen erinomaiset. Aikaakin kaikilla kurssin suorittamiseen oli, yhtäkään vastaväitettä ei mieleen tullut, joten miksipä ei? Seuraavana aamuna aamupalalla mieli ei ollut muuttunut, joten ilmoittauduimme Phoenix Diversin kurssille, joka toimi AC resortin kanssa yhteistyössä. Saimme neljä yötä ilmaiseksi ilmastoidussa huoneessa ja 100 bhatia syömiseen joka päivä. Kurssin hinta oli 8500 bhatia, eli noin 210 euroa nykykurssilla. Kurssi sisältää viisi sukellusta ja teoriatunteja ja kurssin kesto on neljä päivää. Maanantaina katsoimme puolitoista tuntia kestävä videon ja sen päivän opetus olikin siinä. Illalla hyödynsimme saaren monia ”leffateattereita”, eli ravintolaa valkokankaalla varustettuna.

Tiistaina varsinainen opetus alkoi. Arpaonni suosi, sillä saimme kurssin vetäjäksi erittäin kokeneen hepun. Thaimaalainen Matéé on Koh Taon kymmenen ensimmäisen asukin joukossa, ja sukelluksia on hänelle kertynyt 20 vuoden aikana päälle 12000. Tarkoittaa 600 sukellusta vuodessa, melkein kaksi kertaa päivässä. Voisi siis sukelluksen sanovan olevan äijälle jonkinasteinen intohimo, ja se opetuksen tasosta myös huokui. Aamupäivän teoriatuntien jälkeen suuntasimme Japanese Gardeniin, erittäin kuuluisaan sukelluskohteeseen, harjoittelemaan välttämättömiä taitoja. Ryhmämme koostui kahdeksasta henkilöstä, ja jokaista kahta kohtaan oli aina oma opettaja. Näihin välttämättömiin taitoihin kuului hengittäminen regulaattorin kautta, (joka sinänsä lienee aika itsestään selvä välttämättömyys), regulaattorin löytäminen sen irrotessa suusta ja sen puhdistaminen uloshengityksellä, maskin tyhjentäminen vedestä veden alla, kelluntaliivin irrottaminen ja kiinnilaittaminen veden alla ja kaverin avustaminen toissijaisella happilähteellä. Kaikki oppivat nämä taidot tarpeeksi nopeasti, jotta aikaa ja happea jäi myös sukellukselle noin kahdeksassa metrissä. Kokemuksena sukellus oli uskomaton ja jotenkin sanoin kuvaamaton. Kai se pitää itse kokea ennen kuin sen ymmärtää. Harjoiteltaessa hengitykseen keskittyi jotenkin liikaa, mutta sukeltaessa sitä ei edes ajatellut. Ympärillä tapahtui aivan liikaa ihmeellisiä asioita. Kahtena seuraavana päivänä oli lisää teoriaa ja kävimme sukeltamassa neljä kertaa lisää. Parhaimmillaan kävin 20 metrissä. Onnistuneen loppukokeen jälkeen kortti oli taskussa, ja nyt siis saan osallistua sukellusretkille joka puolella maailmaa. Torstaina kurssin päätytyttä kävimme sukellusporukan kanssa juhlistamassa saavutustamme ja hauskaa oli. Samana iltana tiet erkanivat myös Anninasta ja Joonaksesta. Erittäin paljon kiitoksia teille mukavasta yhteisestä kokemuksesta ja toivottavasti vielä joskus törmäillään! Perjantai meni nauttiessa viimeisestä rantapäivästä vähään aikaan ja pakkaillessa.

Lauantaina koitti matka viimein kohti Bangkokia, kun tilanne siellä oli palannut normaaliksi. Matkaan meni yhteensä noin 21 tuntia ja sunnuntai-aamuna kuudelta olimme perillä. Majoituksen etsiminen kävi onneksi kivuttomasti. Otimme bussista suoraan tuk tukin Rambutri Roadille Khao San Roadin läheisyyteen, ja kolmas majoituspaikka sillä tiellä oli meille sopiva. Ilmastoituhuone, vaikka pelkkä tuuletin olisi ollut ihan tarpeeksi, maksoi vain 350 bhatia, joten päätös oli helppo. Kamat heitettiin sisään ja vielä pari tuntia unta kupoliin. Kauaa ei kuitenkaan tuossa erilaisten mahdollisuuksien, vaikutelmien ja mieltymyksien sulatusuunissa jaksa olla paikoillaan, vaan otimme suunnaksi joen rannan ja jokiveneen. Matkaoppaiden kauppaama 600 bhatin kiertoajelu jokiveneellä vaihtui 14 bhatin kertalipuksi jokilaivalla. Suuntasimme sillä Sky Train -pysäkille, joka puolestaan vei meidät Siam-aukiolle, Bangkokin ostoskehtoon. Päivä menikin kierrellessä ja illalla oli mukava lepuuttaa jalkoja elokuvateatterissa. Maanantaina suuntasimme Kiinan suurlähetystöön viisumien hakuun. Jos Bangkokissa malttaa odottaa neljä päivää, saa viisumit halvimmalla. Aikataulut kehkeytyivät kuin itsestään. Lähetystöstä nappasimme metron Lumphini -puistoon tarkoituksena mennä iltamarkkinoille, jotka koostuvat yli 3500 kojusta. Huomasimme vasta metrossa, että sana ilta ja kellonaika 12.00 eivät korreloi hyvin keskenään, joten jatkoimme puistosta suoraan kävelemällä Siam-aukiolle. Joskus kuumassa hikoillessa ja kartan mittasuhteita väärin arvioitaessa tympäisee olla niin pihi, että ei kehtaa pulittaa maksimissaan euroa henkeä kohden tuk tukille, että pääsisi matkan nopeammin ja huomattavasti vaivattomammin määränpäähän, mutta tarpeeksi monen askeleen jälkeen, kuten aina ennenkin, maaliviiva ylittyi. Muutama tunti meni jälleen ostoskeskuksien tarjontaan tutustuessa, jonka jälkeen otimme ilmaisen kyydin bussilta Khao San Roadille. Tarkoitus ei ollut mennä pummilla. Kukaan ei vaan tullut perimään meiltä maksua. Ilta menikin sitten Khao Sanilla, Tiinalla shoppailun merkeissä ja minulla ansaitun oluen ja kirjan parissa.

Tiistaina kierreltiin temppeleitä suhteellisen edullisesti. Hallitus maksoi tuk tuk- kuskeille ilmaiset bensat päivän ajan, joten kyyti oli halpaa. 10 bhatilla per henkilö, pääsi kiertämään noin tunnin ajan, jos suostui käymään yhdessä liikkeessa katselemassa. Kuskit nimittäin saavat liikkeen pitäjiltä kuponkeja (luullakseni bensaan), jos tuovat turisteja heille. Kävimme ensimmäisen kuskin kanssa kahdessa temppelissä ja pukuliikkeessä. Toisen temppelin pihassa kuski alkoi vaatia myös toisessa liikkeessä käyntiä. Emme tähän suostuneet ja tullessamme takaisin, kuski oli ottanut hatkat. Emme olleet hänelle vielä mitään maksaneet, joten kaksi temppeliä ilmaiseksi käytyämme metsästimme toisen tuk tukin. Hän teki täsmälleen muuten saman homman, mutta nyt jo yhden temppelin jälkeen. Kolmas tuk tuk- kuski sitten tyytyi vain yhteen paikkaan. Kävimme siis viisi temppeliä, kaksi pukuliikettä ja yhden jalokiviliikkeen ja näimme aimo palan pääkaupunkia 20 bhatin yhteishintaan (50 senttiä). Illalla oli vielä aikaa bongata Tiinan uusi rakkaus, hänen makuunsa erittäin sopiva ostoskeskus, ja käydä ne 3500 kojun yömarkkinat. Itse olin päivän jälkeen niin puhki, että keskityin yömarkkinoilla taas ansaittuun olueen ja kirjaan.

Keskiviikkona Tiina viettikin kahdeksan tuntia uuden rakkaansa parissa tehden kelpokauppoja, kun itse vietin aikaa tekemällä kaikkia, mitä voisin tehdä missä maailman kaupungissa tahansa: subway- ateria, kirjaa, jäätelöannoksia, kirjaa, leffa, arcade-pelihalli jne. Mutta hauskaa oli lyödä läskiksi välillä. Eilen kävimme hakemassa hyväksytyt Kiinan viisumit. Kävimme sen jälkeen haistelemassa tulevaa China townissa järkyttävässä väen tungoksessa. En tykännyt paikasta viime vuonna, enkä tykännyt nytkään. Päivällä pistimme 10 kilon edestä vaatteita postiin. Pakettia voi odottaa perille syyskuuksi. Illalla Tiina järjesti meille treffit. Paikkana oli leffateatteri ja rainana Sex and the city 2 – naiset.

Tänään kello soi siis 6.00 ja kaksi rähmäsilmää pakotti silmänsä auki. Unta oli takana alle viisi tuntia, mutta ajatus kunnon bussista lohdutti. Eilen varasimme matkat isossa bussissa Siem Reapiin, Kambodzaan. Kuten alussa sanoin, tämä romu ei ole isoa bussia luultavasti tavannutkaan. Thaimaan matkaoppailla on luultavasti kollektiivinen patologisen valehtelun syndrooma, niin usein tällaisen kohteeksi joutuu. Myös epäonnea on ollut matkassa. Ensimmäisestä minibussista hajosi ilmastointi ensimmäisellä pysäkillä, joten jouduimme odottamaan korvaavaa autoa noin puolisen tuntia. Kun olimme valmiita lähtemään, auto jonka taakse nykyinen kuskimme (luulee olevansa Thaimaan paras Marcus Grönholm, sen verran epätasaista on kyyti) oli parkkeerannut, peruutti suoraan kylkeen. Miten tyttö ei minibussia takanaan huomannut onkin sitten toinen ihmetyksenaihe. Joka tapauksessa meni miltei tunti ennen kuin tämä tapahtuma saatiin selvitettyä ja matkaa jatkettua.

Nyt jäljellä onkin enää jännitys päästäänkö tämän kuskin saattelemana perille. Jonkin verran läheltä piti tilanteita on jo ollut, eikä näiden äkkijarrutusten, töyssyjen ja jyrkkien käännösten avulla ainakaan unta saa. Onneksi nyt ollaan jo rajalla. Seuraavat päivitykset sitten Kambodzan kokemuksista.

-Antti